sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Lahja-automaatti?

Kävimme eilen Kummipojan 3-vuotisynttäreillä. Edelliskerrasta onkin jo miltei vuosi - ja kun pitkästä aikaa tapasimme, en, ONNETON PÖLJÄ, muistanut kaivaa kameraa kassista esiin!!! Että harmittaa!! Onneksi sentään äitinsä lähettelee silloin tällöin tuoreita kuvia.

 
2-vuotislahjaksi veimme Brion junaradan ja nyt veimme lahjaksi lisää Brion junarataa... Se ei ollut vahinko, vaan ihan tietoinen valinta. Lahja oli mieluinen, varsinkin paristokäyttöinen veturi, jossa oli myös pakki ja valo.

Olemme vähän tylsiä kummeja: annamme joko omatekoisia lahjoja tai vain kehittäviä leluja, mielellään puisia.  Myös kirjallisuus kelpuutetaan, samoin kotimaiset vaatteet, lisukkeeksi.

Siitäkin huolimatta, että lahjamme ovat tylsiä ja ennalta-arvattavia, on kerrassaan sietämätöntä, jos mukulat eivät KIITÄ muistamisesta (vaikka vanhempiahan siitä enemmän on syyttäminen). Ikään kuin kummin velvollisuus olisi olla pelkkä lahja-automaatti! Moisesta kyllä lahjomishalut kummasti kaikkoavat...

Tämän sai karvaasti kokea toinen Kummipoikamme, kun (omasta mielestä aika kivasta) joululahjasta tullut (taaskaan) edes tekstaria, puhelusta puhumattakaan. Synttärilahjaksi postitettiin pelkkiä papreilennokkeja! Nekin olivat kyllä omasta mielestä aika hienoja (saksalaisesta erikoislliikkeestä, aitojen vanhojen kaksitasojen toisintoja), muttei 11-vuotias välttämättä riemusta hihkunut... Kiitti kuitenkin.

Tätä nuorempaa ei voi syyttää käytöstapojen puutteesta, tuli reippaasti sanomaan käsipäivää saapuessamme! Heti perään iskikin sitten ujoilukohtaus... 

Kun vaan olisin muistanut sen kameran!!

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Ihan randomilla osuin blogiisi ja luin tämän postauksen. Lahja-automaatista en tiedä mut olisin itse ainakin melkoisen pahoillani jos mun lapsen kummit eivät vaivautuisi vuoteen olemaan minkäänlaisessa yhteydessä. Mä itseasiassa toivoin, ettei kummit juurikaan muistaisi lahjuksin vaan vain yhteisellä ajalla, olemalla läsnä. Kun kummit ovat aidosti ja oikeasti mukana elämässä on niillä mahdollisuus vaikuttaa sitten myös siihen kasvatukseen ja he seuraavat aitiopaikalta mikä lasta kiinnostaa ja mikä ei.

Noin pienillä lapsilla ei ole ihan vielä kehittynyt sellainen sosiaalinen tapa esittää ilostunutta lahjasta, jota he eivät toivoneet. Kiittää kyllä voi, siinä olet aivan oikeassa.

Kivinen

Kardemumma kirjoitti...

Minulla on hyvin samanlainen kokemus kummiudesta. Lahja-automaatti. Yksi kummipoikamme sanoo suoraan, että olipa tylsä lahja (veimme ison kasan legoja, joilla hänen pikkuveljensä leikki mielellään). Hän oli silloin 12 v ja legot näitä Bionicleja, joita hän keräsi muutenkin. Mutta kummille kasataan kaikkea velvollisuutta suuntaan ja toiseen lapsen tavatessaan. Anoppini varsinkin muistaa muistuttaa, että ne on sun kummeja, kysy niiltä, pyydä niiltä. Kiitos olisi kova sana! Tai edes tuo tervehtiminen. Nyt ei tavatessamme edes tervehdi. Tai katso päälle. Poika täyttää parin kuukauden päästä 14 ja jälleen on vuorossa kiusallinen sukutapaaminen.

Pepi kirjoitti...

Onneks on kummipoika -se ainoa- niin lähellä ja läheinen, ettei ole koskaan tarvinut tuntea itseään lahja-automaatiksi :) -on se kiitos joskus meinannut unohtua, mutta yleensä joku on ehtinyt antaa pienen henkisen potkasun...

Viimeksi meni kyllä niin päin, että kun poika innoissaan soiiti ja kiitti (mieleisistä)joululahjoista, minä muuton keskellä vaan huutelin puhelimeen, että juu juu, ollos hyvä vaan, mulla on nyt vähän kiirus!

Mirka kirjoitti...

Tämä on kyllä vaikea asia, ja monipolvinen, kuten ensimmäinen kommentoijakin toi esiin. Toisaalta pitäisi olla läsnä ja olla MUUTAKIN kuin lahja-automaatti, mutta entäs jos olet läsnä, niin riittääkö se? Lapset tuntuvat olevan kuitenkin varsin persoja materialle, että ne syvällisemmät arvot ja läheisyys ymmärretään usein vasta sitten joskus vuosien päästä.

Itselläni on monenlaisia kokemuksia. Läheisin kummipoikani on sisareni lapsi, joka on minulle hyvin läheinen ja tuttu. Toinen kummipoikani on jo 18 ja asuu noin 700km:n päässä. Siinä ei paljon olla läsnä oltu, paketteja lähinnä lähetetty merkkipäivinä. Yhden kirjeen olen häneltä vuosien aikana saanut, myös muutaman kiitoksen äitinsä välittämänä. Kummityttöni elämässä yritämme olla läsnä enemmän, mutta mielenkiintoista on se, että matka tuntuu olevan vaikeampi ja pidempi heiltä meille, kuin meiltä heille päin. Vaikka järjestimme hänelle syntymäpäivälahjaksi junamatkan meille ja siihen liittyviä mukavia yhteisiä juttuja, jäi lippu käyttämättä, koska heille ei milloinkaan sopinut!!!

Vaikka asia ei saisi olla niin, kyllä kilometrit erottavat, vaikka tahtoa olisi.

Taina kirjoitti...

Minun kummilapseni on World visionin kautta ja Ugandasta ja varsmasti tulee suorastaan ylenpalttiset kiitokset kaikista ihan pikkulahjoista. Tulee kirjeitä ja kerrotaan kuulumisia :D

Rakkauden talon Paula kirjoitti...

Kiitos Kivinen, Kardemumma, Pepi, Mirka ja Taina! :o)
Tiesin jo kirjoittaessani, että herättää vastareaktioita... ;o)
Kummiussuhteita - niin kuin kaikki ystävyys-, työ- yms. suhteita - on monenlaisia. Myös niitä läheisiä, minullakin.
Tässä ko. tapauksessa aitiopaikasta erottaa 160 km ja yhteensopimattomat työajat lapsen vanhempien kanssa. Ja sekin, ettei kolmekielisen perheen lapsi puhu vielä mitään kieltä. :o(
Vähän samanlaisia kokemuksia kuin Mirkalla: olen kutsunut, kunnolla tutustuakseni, ko. kummilapsen äitinsä kanssa pitkälle vierailulle, mutta ei vaan saanut aikaiseksi lähteä... Olin jopa hankkinut kielitaitoisen, lapsista tykkäävän seuralaisen siksi ajaksi, kun joutuisin itse olemaan töissä, mutta turhaa oli sekin.
*
Mainitulle vanhemmalle Kummipojalle, jolle (jonka vanhemmille?) mikään ei tunnu riittävän, suunnittelimme jokunen vuosi sitten samanikäisen kumminlapsen hankkimista juuri World Visionin kautta - synttäreinä, jouluina ja muinakin olisimme muistaneet sitä vähäosaisempaa, ja saattaneet sitten vain asian Kummilapsen tietoon. Luovuimme ajatuksesta, ehkei tämäkään lahja oisi ollut mieleinen...